Ajatus lentää linnuntietä takaisin
Matkalla Petroskoihin, Laatokan ja Äänisjärven rantamaisemia ihastellessani olin sitä mieltä, ettei Uudellamaalla kyllä ollut niin kaunista ruskaa kuin siellä. Niin tai näin, maisema oli niin dramaattinen ja ylevä, että ruskaväritkin tuntuivat unenomaisen voimakkailta.
Katselin ruskamaisemia mennen tullen pikkubussin kyydistä. Kyllä, kuulostaa aika rajulta reissaamiselta: Helsinki-Petroskoi vessattomassa pikkubussissa, loppumatka Itä-Karjalan pikkuteitä, kokonaiskesto 12 tuntia yhteen suuntaan. Mutta matka sujui näpsäkästi. Kahvi- ja vessataukoja oli parin tunnin välein, kuljettaja, luultavasti ennakoivan ajon kurssin primus, ajoi fiksusti ja mallikkaasti ja tiekin oli itse asiassa paikoin ihan uutta pikitietä eikä yhtään niin kuoppaista tai suorastaan reikäistä kuin esimerkiksi Kannaksella paikoin.
Pikkubussireissu ei toki sovi selkävaivaisille eikä ehkä pienten lasten kanssa matkustaville eikä niille, joille tulee helposti bussissa tai henkilöautossa huono olo. Mutta muussa tapauksessa herkullisilla eväillä ja hyvällä mielellä varustautuneena matka on hieno kokemus. Kanssamatkustajiin tutustuu sillä tavalla kuin luultavasti ennen vanhaan postivaunuissa: tullaan hetkeksi tutuiksi mukavan sattumanvaraisesti ja leppeästi.
Okei, myönnetään, että paluumatkalla linja-auto hajosi ja odottelimme kolme tuntia tienposkessa keskellä metsää. Ei nyt ulkona sentään, vaan bussissa. Tiedän, kolme tuntia kuulostaa ihan loputtoman pitkältä odotusajalta. Mutta juju on tässä: sen sijaan että matkustajat olisivat marisseet, möykänneet, haukkuneet, painostaneet ja uhkailleet kuskia potkuilla, huokailleet kärsivästi ja soittaneet raivoisia marttyyripuheluita sinne tänne, me kaikki istuimme rauhassa paikoillamme, lueskelimme, juttelimme, söimme eväitä, otimme tirsoja. Kukaan ei tehnyt tiettäväksi, kuinka tavattoman tärkeä ihminen on ja kuinka maailma pysähtyy, jos juuri hän ei ole prikulleen aikataulun mukaisesti Helsingissä. Silloin tällöin joku kävi ns. metsäpissalla tai käveli matkatoverinsa kanssa käskynkkää piennarta pitkin ja rupatteli perusteelliset kuulumiset tai kurkkasi metsän siimekseen, josko löytyisi sieniä. Koska autossa ei ollut yhtään henkisesti viisivuotiasta joka olisi nostanut metakan, nuo kolme tuntia menivät aivan kivuttomasti.
Tässä näkyy kulttuuriero. Matkustajista suurin osa oli keski-iän ohittaneita rouvia, jotka ovat kasvaneet neuvostoyhteiskunnassa. Silloin piti jaksaa jonottaa ja autot saattoivat hajota kesken reissun. Kaikki tiesivät, ettei raivoamisesta ole mitään hyötyä, päin vastoin, aggressiivinen tunnelma tekee odottelusta silkkaa painajaista. Joten otetaan rauhallisesti, soitetaan omaisille Suomeen, että tässä menee tovi, mutta ei mitään hätää.
Jotkut suhtautuvat tähän neuvostohistoriaan Petroskoissa hirtehisestikin. Vaikkapa siten, että pääkadulta eli Karl Marxin prospektilta löytyy yökerho nimeltään Das Kapital. Kyllä! Allaoleva kuva todistaa. Mikä olisi vastaava jippo Helsingissä? Yökerho nimeltään YYA?
Otsikkokuva puolestaan esittää harvinaisen kiinnostavaa julkista veistosta Petroskoissa (yleensä huomattava osa julkisista veistoksista ympäri maailmaa on mielestäni lähinnä puisevan pönöttäviä): varsin huokoisella venäjälläni päättelin, että kyseinen rakennus oli Karjalan tasavallan tilastokeskus. Korjatkaa, jos erehdyn. (PS. Kun uusi bussi oli saatu paikalle, kuski otti huomaamattomasti kiinni aikataulua, joten olimme perillä stadissa vain puolitoista tuntia myöhässä. Illaksi kotiin!)
