Takki niin auki, vaan ei tyhjä
Eilen vein ekan romaanini käsikirjoituksen kustantajalle ja elämä toden totta hymyili. Kävelin kustantamon ovesta ulos ja kipsuttelin auringonpaisteessa. En voinut millään hillitä pöljää hymyä. Teki mieli tervehtiä jokaista vastaantulijaa ja höpötellä punaisissa valoissa seisoksiville jalankulkijoille. Erittäin aikuismaista käytöstä siis. Tuonkaltainen mieliala iskee aika harvoin, mutta kutsun sitä “takki auki” -mielialaksi. Se on hyvin suomalainen käsite: tyyppi kulkee siellä pitkin poikin takki auki, mitähän sekin oikein luulee olevansa. Mutta olen ottanut tuon hauskan kuvailmaisun pokkana käyttöön, syteen tai saveen joskus pitää saada kulkea ihan takki auki leuhkana. Leuhkana? Kuljeskelen onnellisena ja kiireettömänä, voisin halata jokaista kadullakulkijaa ja tanssahdella kuin höhlässä musikaalissa (siis sellaisessa leffassa, jota kyynisena katselisi sillä fiiliksellä, että todella idioottimaista, että nuo puhkeaa lauluun ja tanssiin keskellä katua ja kaikki tulevat mukaan tanssinumeroon – dorkaa). Kaipa se on jokin sellainen ylivoimaisen väkevä tunne siitä, että on elossa ja vapaa ja tyytyväinen ja onnellinen. Ei se sen kummempaa ole – mutta siinä on riittävästi juhlaa. Takki auki -olo on fantastinen marraskuisessa räntäsateessakin mutta kun se osuu suloiseen kevätpäivään… Tuntui eräänlaiselta arkivapulta, vapulta kesken työpäivän, ilman hulinoita ja tungosta.
Niin tai näin, “takki auki” -päivinäkin mennään kaupan kautta kotiin. Onneksi täällä Kalliossa moni ruokakauppa on melkein aina auki… Myötätuuli se vain puhalsi sielläkin: eräs mies päästi minut kassajonossa edelleen, koska minulla oli enemmän ostoksia. Hei haloo, kuinka usein niin tapahtuu? Olipa nastaa. Tänään kassa puhkesi puhumaan eräälle asiakkaalle niin kaunista ja hyväntuulista riikinruotsia, että tuli oikein mielihalu piipahtaa kevätreissulle Tukholmaan. Voisikohan sielläkin kulkea takki auki?
Yksi takki auki -fiiliksen outo piirre on se, että kerrankin hylkään heti kättelyssä ajatuksen löntystelystä ainaisissa farkuissani. Kaivan kaapista hameita esille, valitsen mieluisimman, sitten vaan yhteensopivaa hametta ja puseroa päälle, korkkarit jalkaan ja ulos kartsalle. Pitää olla hame, ehdottomasti.
Runsas kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin debyyttikirjaani, oli aikamoinen hellekesä. Jonkun kirjoitusrupeaman jälkeen iski riemukas “takki auki”. Silloin minulla sattui olemaan kietaisuhame. Rynnistin ulos auringonpaisteeseen jaloittelemaan ja pitämään paussia. Museokadun päästä puhalsi ihana merituuli, mutta takki auki -fiilikselle tyypillisesti en edes viitsinyt kulkea selkä koukussa kietaisuhametta ojossa kädellä pidellen. En jaksanut välittää! Ihan sama! Kivat alusvaatteet, joten mitä väliä!
Alla olevan kuvan nappasin Pariisissa. Rakastavaisten valalukkojen takana häämöttää Seinejoki, jossa on virrannut vettä läpi vuosisatojen joten se on nähnyt kaiken.
