Hame päälle ja HGIN kaduille
Viime talvi kesti ikuisuuden ja koko sen ikuisuuden ajan olen mielestäni laahustanut farkuissa. Kun käsikirjoitus vapun tienoilla lähti kustantajalle, tapahtui jotakin outoa, minkä taisin tuossa jo keväämmällä blogissani tunnustaa. Kaivoin kaikki mahdolliset hameet ja leningit kaapista (ja taisin epähuomiosa ostaa muutaman lisääkin). Ja niin se on jatkunut. Mieleeni on hiipinyt kauhea epäilys, että hormonitoimintani on jotenkin heilahtanut ja järkevän pohjoismaalaisen käytännönläheisen työteliään keski-ikäisen naisihmisen sijaan minusta onkin yhtäkkiä työpaineen hellitettyä tullut - tyttö!
Mutta kokemuksen myötä olen välillä manaillut itsekseni keskellä katua: hameet ovat ylimainostettu juttu. Kotona kellohame näyttää niin kivalta (varsinkin kun minulla ei ole peiliä). Menen kadulle ja tarvitaan vain pieni, merellisessä Helsingissä tuikitavallinen tuulenhenkäys ja hame on hampaissa. Yritä siinä nyt sitten olla elegantti city-kimma, kun pitää kävellä kumarassa ja pitää hameenhelmaa alhaalla.
Päätän laittaa lyhyen ja kapean mekon, niin ei pääse helma heilahtamaan tuulen myötä ylös. Paljastuu toinen epäkohta: hame kipuaa kävellessä ylös tai kiertyy kummallisesti jalkojen väliin – ja kipuaa ylös. Yritä siinä nyt sitten olla itsevarma city-hottis, kun pitää kävellä kumarassa ja riuhtoa hameenhelmaa alas. Joskus vielä hameisiin ommeltiin vuorikankaat, jotka pitivät helman paikallaan. Tästä ei suomalaisessa yhteiskunnassa puhuta tarpeeksi!
Eikä siitäkään, että kun yhtä kaikki uskaltautuu sen hameensa kanssa kadulla sompailemaan ja se helma käyttäytyy kuten käyttäytyy, miesautoilijat pysähtyvät kadunkulmassa ja viittovat galantisti ylittämään katua. Kiitos! Moiseen ei tarvita siis uimapukumallin kiinteitä, kahden metrin pituisia reisiä, vaan ihan tavalliset pullareidet riittävät. Kunhan ne näkyvät. Vaikkei olekaan tarkoitus. Tai ehkä ne päästävät suojatielle säälistä.
Mutta jos tyytyy seisomaan paikallaan, hame on ihana. Silloinhan voi laittaa juuri ne korkkarit, joilla on itse asiassa ihan mahdotonta kävellä. Siinä sitten seistä tönötän ja tunnen itseni tytöksi. Oikeasti. Liittyyköhän tähän se, että tässä yhtenä sunnuntaina, kun ajelimme tuonne Turunmaan saaristoon päin ja kuuntelimme radiota, ihastuin aivan valtavasti yhteen rap-biisiin? Se oli minusta aivan fantastinen, poeettinen, väkevä, elokuvamainen, aivan lumoava. En tavoittanut laulajaa enkä biisin nimeä, mutta olin aivan innoissani. Kotona kuvailin biisin tyttärelleni, joka tietenkin tiesi heti: laulaja on Gracias ja biisin nimi HKI.
Rynnistin katsomaan klipin YouTubesta ja tajusin heti, että sama jannu teki todella hienon roolityön Vuosaari-leffassa. Loistotyyppi! Videokin oli hieno, mutta biisi toimi täydellisen hyvin kaikessa visuaalisuudessaan ilman sitäkin. Olen varmasti kundin vanhin fani ja piuhani ovat pitkät (HKI-biisi on jo muutaman vuoden takaa), mutta mitäpä väliä? Tunnistin Helsingin hänen biisistään eikä kukaan ole ilmaissut ja tulkinnut sitä juuri sillä tavalla kuin hän.
