Hei hei heijastuksille!

Pari päivää sitten kävelin Flemaria alas kohti kotia ja ihmettelin hetken aurinkoista kirkkautta. Vain muutama höyryinen pilvenhattara taivaalla ihan vain huvin ja hohtelevan valkoisen vuoksi, ei sateen uhkaa varmaankaan edes horisontissa, ei merituulen kylmää korvapuustia poskella. Flemarin katukuilu on komea eikä päivä paista sen pohjalle saakka, mutta aurinko osui Flemarin toisen laidan kivitalojen ikkunoihin, joista läime heijastui vastapäisen talon seinään. Ihmeellinen loimotus, sydänkesän aurora borealis, salaperäisesti leiskuvat peilit, pyykit narulla, pienet valkokankaat… Se oli päivän kaunein näky.

Seuraavana päivänä kaunein näky oli jo jotain ihan muuta. Taisi olla se hetki, kun rankkasateen takia täyteen pakkautuneessa, trooppisessa raitiovaunussa tartuin pylvääseen pysyäkseni kaarteessa pystyssä ja vot: käteni yläpuolella oli jonkun tungoksessa sinnittelevän tytön käsi ja hänellä oli täsmälleen samaa ja samanväristä kynsilakkaa kuin minulla. Täsmälleen. Kuinka todennäköistä se tässä matoisessa maailmassa on?

Lukija, kiitos sinulle puolentoista vuoden matkasta läpi Helsingin ja läpi muutamien muidenkin maailman keskipisteiden. Nyt siirryn bloggaamaan MTV3.fi/kirjat -sivustolle – tervetuloa mukaan kyytiin!